Luku 1

Puut huojuivat korkeuksissa. Ilta alkoi jo hämärtää. Pohdin kuumeisesti, että missä voisimme yöpyä. Olin nimittäin ystäväni Livianin kanssa eksynyt metsään. Olimme lähteneet poimimaan sieniä, mutta niitä ei löytynyt. Olimme harhailleet liian kauas kylästä. Nyt oltiin siis tässä tilanteessa. Tarvoimme vielä hetken ja sitten Livian koputti minua hartialle ja huudahti:

-Rosie, tuolla on joku mökki!

Luku 2

Puuskutin raskaasti avatessani ränsistyneen mökin oven. Se on ehkä joskus ollut kesämökkinä. Nyt on syksy ja kaiken lisäksi mökki näytti hylätyltä. Hämähäkinseittejä roikkui katossa ja niitä oli ikkunoissakin. Ilma oli tunkkainen ja aavistuksen kostea. Lattialla oli haalistunut matto, joka oli parhaimmat päivänsä nähnyt aikoja sitten.

Ryntäsin availemaan kaappeja, josko niistä löytyisi ruokaa. Löysin vain purkin säilykehedelmiä ja kuivaa leipää. Ei kovin valoisalta  vaikuta. Alkoi olla jo niin pimeää, ettei nähnyt juuri mitään.

Livian availi komeroita, kuin etsien jotain. Eikä mennyt kuin tovi, kun hän löysi kynttilänpätkän ja muutaman tulitikun. Se riittää valoksi ainakin hetkeksi. Totesimme Livianin kanssa, että voimme jatkaa mökin tutkimista vasta aamulla.

Luku 3

Aamu alkoi sarastaa ja auringonsäteet siivilöityivät koinsyömien verhojen raosta. Heräsin ja yritin käsittää missä olin. Tajusin, että olin autiomökissä. Herätin Livianin ja nousin ylös. Laitoin takin päälleni, koska minua vilutti.

Tutkin takin taskuja ja käteeni osui kännykkä. Hoksasin, että voisin soittaa sillä kotiin. Yritin avata puhelimeni. Se ei auennut, koska siitä oli akku loppu. Niinpä tietenkin, tyypillistä minun tuuriani. Kysyin Livianin puhelimen tilannetta. Se oli kadonnut. Se oli varmaan tarpoessamme tippunut metsään.      

Mitä ihmettä me nyt teemme? Puhelimet eivät toimi, olemme eksyneet metsään, eikä ruokaa riitä kuin korkeintaan kahdeksi päiväksi. Sen jälkeen olisi päästävä pois täältä.    

Luku 4

Heräsin aamulla, kun ulkona satoi vettä. Käänsin kylkeäni unisena herättääkseni Rosien. Käteni hapuili tyhjää. Säikähdin, koska hän oli poissa. Minne hän olisi voinut mennä? Olisikö hän mennyt tutkimaan mökin ympäristöä? Kymmenet kysymykset pyörivät vinhasti päässäni.

Hetkessä olin täysin hereillä. Heitin takin päälle ja kiirehdin ulos. Rosieta ei näkynyt. Huhuilin häntä. Huutoni kaikui metsässä, eikä vastausta tullut. Kiersin mökin laajassa kaaressa. Huomasin jalanjäljet märässä sammalessa.

Lähdin seuraamaan niitä, mutta ne loppuivat lyhyeen. Kuulin risahduksen ja minulta pääsi pieni kirkaisu. Käännyin ja näin suuren pöllön. Huh, ei karhuja näköpiirissä. Olin talsinut arviolta lähemmäs tunnin, enkä ollut nähnyt vilaustakaan ystävästäni. Sade vain yltyi. Miksi ihmeessä hän lähti mökistä ilman minua ja vielä kertomatta minne lähti? Ehkä hän halusi, että jäisin lepäämään,kun hän hakisi apua.

Luku 5

Palasin mökille juuri äsken. En nähnyt vilaustakaan Rosiesta. Minua pelotti tosissaan, että hän eksyisi vielä pahemmin tai kylmettyisi kosteassa ja viileässä ilmassa. Olin menossa ottamaan ruokaa kaapista, mutta en päässyt kaapille asti, koska kompastuin mattoon. Siihen pieneen, rähjäiseen, haalistuneeseen mattoon. Kun nostin sitä siirtääkseni sen takaisin paikalleen, sen alta paljastui pieni luukku. Tai itse asiassa aika iso. Mielessäni kävi, että siellä voisi olla kellari. Olisiko siellä ruokaa? Tai ehkä juotavaa?    

Avasin luukun varovasti ja näin pienet portaat. Se oli kuin olikin kellari! Minulla on ehkä sittenkin toivoa. Menin portaat alas selkä kumarassa, etten löisi päätäni mihinkään. Kun pääsin alas, sieltä paljastui pahvilaatikoita ja pieni pakastin. Pakastin ei toiminut, koska mökissä ei ole sähköjä.

Ryntäsin katsomaan laatikoita. Niissä oli avaamattomia leipäpusseja ja muutama pullo lähdevettä. Hyvä, nyt oli ruokaa ja vettä, jolla pärjää jo varsin pitkälle. Nyt kun vain löytäisin Rosien ja pääsimme kotiin.No, aion etsiä hänet, vaikka mikä olisi.

Luku 6

Päivä oli jo pitkällä, kun heräsin ankeassa mökissä. Selkäni oli ihan jumissa ja minua väsytti. Nälkä oli suorastaan kiljuva, koska ruokaa ei ole ollut liikoja.

Minulla oli jo mielessäni suunnitelma: aion lähteä tänään yrittämään pois täältä metsästä. Söin kuivaa leipää veden kanssa, että jaksaisin tarpoa metsässä.

Oli sentään hyvä, että aurinko pilkisteli pilvien välistä. Se lämmittäisi ja parhaimmillaan pystyisi jopa päättelemään ilmansuuntia. Myöhemmin pilvet olivat jo lähes kokonaan hävinneet. Se helpottaisi suunnan määrittämistä.Ajattelin, että voisin kokeilla mennä auringon mukaan koko ajan länteen. En ole mikään haka ilmansuunnissa, mutta pääilmansuunnat ovat jotenkuten hallussa. Siitä on varmasti hyötyä.                                          

Olin kävellyt jo pitkään ja minua alkoi heikottaa. Onneksi minulla oli pienessä repussani vettä mukana. Istuin kannolle lepäämään. Sallin itselleni vain muutaman minuutin aikaa istua. Sen jälkeen jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Kun alkoi jo hämärtää, olin luultavasti jo metsän reunassa, koska alkoi kuulua vaimeaa liikenteen ääntä. Sen hoksatessani huokaisin helpotuksesta.  

Juoksin armottomasta nälästä ja väsymyksestä huolimatta ääntä kohti. Eikä mennytkään kovin kauaa, kun edessäni avautui kylä, joka oli ehkä minun ja Rosien kotikylä. Pimeys alkoi olla jo haittaavaa, koska en voinut sanoa varsmasti, oliko se minun ja Rosien asuinkylä. Olin ihan metsän reunassa. Katsoin kylää haikeasti. Pienet talot siinsivät edessäni ja maisema oli kaunis ja niin rauhallinen. Kun löytäisin vielä Rosien, kaikki olisi hyvin. 

Juoksin maantien yli ja menin kylään. Kylässä huomasin heti, että kotini ei ole siellä. Olin käynyt siellä joskus, noin kaksi vuotta sitten. Muistin hämärästi, että siellä on pieni kauppa, josta oli mahdollisuus soittaa jonnekin pientä maksua vastaan. Lähdin suuntaamaan sinne. Pääsin kaupalle ja avasin oven. Vastaani löi tuoreen pullan ja kahvin tuoksu. Lyhyt myyjä katsoi minua uteliaasti silmät tukkien. Tummat hiukset hohtivat loisteputkien kirkkaassa valossa.

"Voinko auttaa sinua jotenkin?" mukavan oloinen naismyyjä kysyi minulta.

"Pitäisi soittaa pari puhelua." sanoin kiireesti.

Myyjä näytti vei minut puhelimen luo ja antoi minun soittaa kotiin. Puhelin oli vanhan ajan lankapuhelin. Pyörittelin numeron puhelimeen ja soitin. Se hälytti useita kertoja ja olin jo sulkemassa sen, kun äitini vastasi.

"Haloo, kuka siellä?" hän kysyi.

"Minä täällä, Livian. Soitan kyläkaupan puhelimesta." sanoin nopeasti.

Hän kyseli, että missä olin ollut. Kerroin rehellisesti, että olin ollut eksyneenä metsään ja että Rosie oli häipynyt mökistä, enkä ollut löytänyt häntä yrityksistäni huolimatta.

Äitini oli huolissaan Rosiesta, mutta helpottunut siitä, että ainakin minä olin kunnossa.

 

Luku 7

Olin yöpynyt sen mukavan kyläkauppiaan luona. Se kuulostaa oudolta, mutta on totta. Kysyin äidiltäni luvan ja sain luvan. Idea oli alunperin Maryn ja se oli kyllä ihan kuningasidea. 

Tänään hän vie minut kotiini ja sitten keskustelisimme minun ja Rosien perheen kanssa, että miten voisimme etsiä häntä ilman poliisien apua. Siihen turvauduttaisiin vasta sitten, jos Rosieta ei löytyisi. Mietin pääni puhki, minne hän olisi voinut mennä. Hän oli lähtenyt mökiltä ilman minua ilmoittamatta lähdön syytä. 

Hän olisi voinut lähteä etsimään reittiä takaisin kylään. Hän olisi myös saattanut etsiä syötävää. Muistin yhden asian, josta voisi olla apua Rosien etsinnässä. Mökin luota meni melko selkeä polku, jota pitkin hän olisi voinut kulkea. Sitä seuraamalla voisi päätyä paikkaan, jossa Rosie voisi vaikka olla.

Kerroin muistikuvani äidilleni ja hän kysyi, että muistanko mistä päin metsän reunasta tulin pois. Muistinhan minä. Olin kävellyt jotain hyvin kapeaa polkua pitkin. Sitä pitkin pääsisi autiotuvalle. Alkoi olla jo keskipäivä, kun lähdimme kalppimaan metsään. Tuuli ujelsi ja puut taipuivat uhkaavasti. 

Kun minä, äiti ja Rosien vanhemmat olimme päässeet mökille, he kiirehtivät heti mökin luo. Rosie on kyllä saattanut palata sinne, vaikka se oli minusta kyllä aika epätodennäköistä. Näin polun mökin lähellä. Sen vieressä Rosien jäljet olivat olleet muutama päivä sitten. Hän on kyllä voinut mennä jo ties kuinka kauas, mutta mitä me menettäisimme, jos seuraisimme polkua? Aivan, tuskin yhtään mitään.

Minä kuljin ensimmäisenä ja muut tulivat perässä. Tuuli oli jo tyyntynyt, mutta näytti siltä, että kohta voisi sataa. Minua palelsi ja kenkäni olivat kastuneet. Oksat repivät vaatteitani ja koko ajan sai varoa, ettei niitä saisi kasvoilleen. Jonkun ajan kuluttua polku loppui. Tähän mennessä olin katsonut suurimmaksi osaksi maahan, jotta oksat eivät osuisi kasvoihini. Nyt huomasin, että edessä oli kallionkieleke. Se pitäisi kiertää. Siinä voi mennä vähän aikaa, mutta mieluummin niin, kuin ottaa riski. 

Kun olimme kiertäneet kielekkeen, ehdimme kävellä eteenpäin niin pitkälle, että kallion lähellä ollut suurempi kuusi oli juuri ja juuri nähtävissä, kun kuulin huudon. Se kuulosti aivan Rosielta. Käännyin takaisin ja lähdin nopeassa tahdissa harppomaan kohti ääntä. Huutaja oli ollut Rosie. Kun pääsin Rosien luo, halasin häntä helpottuneena. Hän oli elossa!

Rosien ja minun vanhemmat tulivat perästä. He olivat silminnähden helpottuneita siitä, että Rosie oli löytynyt. Kuka nyt ei olisi?

Luku 8

Palasimme takaisin mökille. Lepäsimme siellä jonkin aikaa. Rosie kertoi, että oli lähtenyt etsimään apua, mutta oli eksynyt pahanpäiväisesti. Hän oli löytänyt kallion alta suojaisan paikan, jossa oli yöpynyt. Katsoin Rosieta tarkemmin.

Hänen yleensä niin kauniisti kiiltävät ja huolellisesti laitetut hiuksensa olivat likaiset ja takussa. Silmien alla oli tummat pussit valvomisesta. Hänen silmänsä punoittivat väsymyksestä. Lika oli tukkinut kasvojen ihohuokoset. Rosie näytti niin säälittävältä. Niin heiveröiseltä.

Niin varmaan näytin minäkin. Nyt ihana ystäväni on kuitenkin löytynyt.

Lähdimme kävelemään pois metsästä. Ehdimme kylälle ennen pimeän tuloa. Veimme Rosien kotiinsa ja sitten minäkin pääsin äitini kanssa kotiin. Se oli mukavaa. Ensimmäistä kertaa moneen päivään voisin käydä illalla nukkumaan omaan sänkyyni. Ei tarvitsisi nukkua riekaleisen viltin päällä kylmässä hirsimökissä.

Vihdoin koettelemus on ohi. Elämä jatkuu...